Sovitusaika varattu

Nyt jännittää, itse olen viivyttänyt morsiuspuvun sovitus aikaa, mutta eilen se varattiin.

15.11. on nyt se päivä jolloin toivottavasti löytyy se unelmien puku.

Olen siis itse ajatellut vuokraavani, koska valitettavasti en ole säilytys intoilija tuollaisille muistoille.

Muisto säilyy kuvissa, ja rahan säästö tässäkin ykkösenä.

Mutta jos ostamalla puku tuleekin halvemmaksi, toki se silloin ostetaan omaksi.

Kaikki tämä riippuu siitä, mikä puku on minulle se paras/rakkain.

Viivyttelin ajan varaamista, koska olisin halunnut olla tietyn kokoinen ennen sovitusta.

Mutta arjen stressin ja kaiken muun ohella, tuntuu tämä nyt mahdottomalta ja tälläisenähän minua on kosittu joten paineita asetan vain minä.

Noh millaisen puvun kuvittelen haluavani?

Mielestäni omaan kauniin vyötärön joten haluaisin korostaa sitä.

Olkaimet tai vale olkaimet uskon haluavani, koska en halua tunnetta että puku tipppuu päältäni.

Tykkään jos puvussa on jotain pientä kuviointia, pitsiä tai ekstraa.

Näillä ideoilla odottelemaan, miltä puvut oikeasti näyttävät päälläni.

Tuleekohan kyyneleitä, naurua vai ei mitään erikoista.

Innolla ja perhosia vatsassa odotellen..

Ruuhkavuodet / hiljaiseloa

Nyt alan ymmärtämään mitä ne ruuhkavuodet oikein ovat, ennen jotenkin kuvittelin, että ei kai se oikeasti ole niin kamalaa. Mutta toisin kävi, kun osui omalle kohdalle.

Kohta kolmevuotias ja hänen uhmansa, ihan alkujaan tämä rasittaa omaa mieltä.

Ensin aamuisin keskustelut siitä pitäisi nousta, vai saisiko vielä pötköttää hetken.

Tarhaan meno sen jälkeen onkin nousemisen jälkeen helppoa, ainakin minun mielestäni, kun olen itse tässä vaiheessa jo lähtenyt töihin.

Sitten iltapäivästä, kun on tarhasta kotiin lähdön aika, aina niin mieltä lämmittävää kuulla kuinka tyttö on ollut reipas ja kaikki mennyt hyvin, kunnes pääsemme tarhan portin ulkopuolelle "Äiti mua vähän kiukuttaa" ja tällä asenteella, kunnes neiti nukkuu. Omatahto on ihan kiva, kunhan tämä kolme vuotias ymmärtäisi, ettei sitä tarvitse kaikessa väittää vastaan. (ja kyllä tiedän, että se kuuluu kasvamiseen, mutta ah kuinka paljon se työpäivän jälkeen ottaa päähän)

Richard Thompson - Elämää Pellon reunalla

Sitten kun itsellä on se hetki omaa aikaa esim. nukkumaan menon jälkeen, mitä teen, rojahdan sohvalle huomioimaan television taikka sosiaalisenmedian kännykästä. Jonka takia käydäänkin tuon rakkaan tulevan aviomieheni kanssa kerran viikossa keskustelu yhteisestä ajasta, koska olen liikaa kännykällä (myönnän).

Eilen sainkin ihan omaa aikaa, kun lähdin illasta aisoille, keräilemään tulevaa partioleiriä varten erinäisistä kaupoista tavaroita. Kunnes istuin Prisman parkkipaikalla puolituntia odottamassa kotoa viestiä "nyt nukkuu, voit tulla". Tämä on meidän tapamme antaa toisillemme omaa aikaa, päästää toinen pois iltamenotappeluista. Pakko sanoa toimii, kaikista eniten tämä äiti rentoutuu, kun ei tarvitse illasta käyttää tuntia vääntäen iltapalasta, sadusta taikka mikä pehmolelu kuuluu mihinkin, tästä on välillä hyvä päästä irtaantumaan.

 

Mutta sitten kun koittaa viikonloppu, yrittää suorittaa kaiken mitä viikolla ei kerennyt muiden kiireiden takia, vähän hääsuunnittelua, vähän yhdessä pihalla pelleilemistä, siivous, pyykinpesu, lenkkeily, kavereiden näkeminen ja tietysti miehen kanssa yhdessä oleminen (niin että olen oikeasti läsnä, enkä ruudussa kiinni). 

Ja maanantaina koittaa taas arki "hyvin levätyn" viikonlopun jäljiltä.

Nyt pitäisi vielä leipoa niihin tuleviin kolmevuotis juhliin. Tältä siis tuntuu ruuhkavuodet: säntää sinne säntää tonne, mutta lopulta tuntuu, ettet saanut mitään tehdyksi. Ja katsot haikeana niitä ystävyksiä ja pariskuntia, jotka menevät yhdessä kahville ja istuvat siellä muutaman tunnin ilman kiirettä mihinkään.

Noh, mahtuihan tähän päivitykseen yksi häät sana :)