Nyt alan ymmärtämään mitä ne ruuhkavuodet oikein ovat, ennen
jotenkin kuvittelin, että ei kai se oikeasti ole niin kamalaa. Mutta toisin
kävi, kun osui omalle kohdalle.
Kohta kolmevuotias ja hänen
uhmansa, ihan alkujaan tämä rasittaa omaa mieltä.
Ensin aamuisin keskustelut
siitä pitäisi nousta, vai saisiko vielä pötköttää hetken.
Tarhaan meno sen jälkeen onkin
nousemisen jälkeen helppoa, ainakin minun mielestäni, kun olen itse tässä
vaiheessa jo lähtenyt töihin.
Sitten iltapäivästä, kun on
tarhasta kotiin lähdön aika, aina niin mieltä lämmittävää kuulla kuinka tyttö
on ollut reipas ja kaikki mennyt hyvin, kunnes pääsemme tarhan portin
ulkopuolelle "Äiti mua vähän kiukuttaa" ja tällä asenteella, kunnes
neiti nukkuu. Omatahto on ihan kiva, kunhan tämä kolme vuotias ymmärtäisi,
ettei sitä tarvitse kaikessa väittää vastaan. (ja kyllä tiedän, että se kuuluu
kasvamiseen, mutta ah kuinka paljon se työpäivän jälkeen ottaa päähän)
Richard Thompson - Elämää Pellon reunalla
Sitten kun itsellä on se hetki omaa
aikaa esim. nukkumaan menon jälkeen, mitä teen, rojahdan sohvalle huomioimaan
television taikka sosiaalisenmedian kännykästä. Jonka takia käydäänkin tuon
rakkaan tulevan aviomieheni kanssa kerran viikossa keskustelu yhteisestä
ajasta, koska olen liikaa kännykällä (myönnän).
Eilen sainkin ihan omaa aikaa,
kun lähdin illasta aisoille, keräilemään tulevaa partioleiriä varten
erinäisistä kaupoista tavaroita. Kunnes istuin Prisman parkkipaikalla
puolituntia odottamassa kotoa viestiä "nyt nukkuu, voit tulla". Tämä
on meidän tapamme antaa toisillemme omaa aikaa, päästää toinen pois
iltamenotappeluista. Pakko sanoa toimii, kaikista eniten tämä äiti rentoutuu,
kun ei tarvitse illasta käyttää tuntia vääntäen iltapalasta, sadusta taikka
mikä pehmolelu kuuluu mihinkin, tästä on välillä hyvä päästä irtaantumaan.
Mutta sitten kun koittaa
viikonloppu, yrittää suorittaa kaiken mitä viikolla ei kerennyt muiden
kiireiden takia, vähän hääsuunnittelua, vähän yhdessä pihalla pelleilemistä,
siivous, pyykinpesu, lenkkeily, kavereiden näkeminen ja tietysti miehen kanssa
yhdessä oleminen (niin että olen oikeasti läsnä, enkä ruudussa kiinni).
Ja maanantaina koittaa taas
arki "hyvin levätyn" viikonlopun jäljiltä.
Nyt pitäisi vielä leipoa niihin
tuleviin kolmevuotis juhliin. Tältä siis tuntuu ruuhkavuodet: säntää sinne
säntää tonne, mutta lopulta tuntuu, ettet saanut mitään tehdyksi. Ja katsot
haikeana niitä ystävyksiä ja pariskuntia, jotka menevät yhdessä kahville ja
istuvat siellä muutaman tunnin ilman kiirettä mihinkään.
Noh, mahtuihan tähän
päivitykseen yksi häät sana :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti